Julmana teurastajana tunnettu kasakkakenraali Tsekin sai itseltään venäjän keisarilta määräyksen Siikajoen pohjoispuolisten alueiden tuhoamisesta. Hailuodossa 21.09.1714 kaksisataa kasakkaa teurasti kirvein noin 800 yöuntaan nukkuvaa saarelaista ja sinne paennutta.

Isonvihan lapsivangit

Marraskuussa 1714 venäläiset ylittivät Siikajoen ja valtasivat Oulun Antinpäivänä 30.09.1714 tuhoten Oulun pitäjän kyliä. Pitäjästä vietiin satoja lapsia Savon kautta Viipuriin ja Pietariin. Useista taloista vietiin kaikki lapset. Laitasaaren Lumiaisessa kasakat yhyttivät Michael Toppeliuksen piilopirtissä lymyilleen vaimon ja poika Christoferin, vaimo pääsi pakenemaan, mutta poika otettiin orjaksi. Samoin siepattiin, näin kertoo perimätieto, läheisestä Keräsen (Kopsa) talosta tytär Briitta. Muhokselta kasakat jatkoivat matkaansa kohti Iitä, josta siepattiin mm. nimismiehen kolme poikaa.

Oulun pitäjän lastenryöstöt oli alistettu korpraali ja vahtimestari Fjodor Frodorovitsille jonka tehtävänä oli paloverojen kerääminen ja kansan kurittaminen. Heidän käyttäytymisensä siviiliväestöä kohtaan oli erittäin raakalaismaista.^{1 2}

[See image gallery at www.laitasaari.fi]

Laitasaaresta siepatut

Johan Mäkelän pojat Johan ja Pehr
Anders Haatajan  poika Anders
Påhl Parviaisen poika Påhl
Pehr Inkalan pojat Pehr ja Claes
Thomas Rahkon poika Henrik
Erik Tihisen poika Henrik
Sotilas Mähösen poika Lars
Mats Simonpoika Kärnä
Erik Laukan poika Johan
Mats Kärnän poika Mats
Anders Kärnän poika Bertil
Erik Määtän poika Elias
Sigfrid (Sipo) Hakkaraisen poika Jacob
Erik Väärän poika Mats
Thomas Hartikan pojat Jacob ja Mats
Henrik Marinin pojat Henrik ja Steffan sekä tytär Anna
Olof Viinikan pojat Olof ja Henrik
Henrik Huovisen poika Henrik
Mats Pukin pojat Henrik ja Mats
Henrik Hämälän poika Henrik
Jöran Laukan poika Mats
kappalainen Isak Gisselkorsin  poika Christian ja tytär Elisabet
Mats Pukin tytär Lisa
Mats Kestin tytär Lisa ³

Lähteet:

[See image gallery at www.laitasaari.fi]

Pentti Häikiö kertoo alla miten Castrénin huvilasta tuli veturimiesten ja heidän perheittensä kesäpaikka. Onko sinulla muistoja tästä erikoisesta talosta? Oletko käynyt siellä Castrénien aikana – kerro muistosi kommenttikenttään.

Veturimiesten Liiton Oulun osasto ry päätti 1960-luvun alussa hankkia osaston jäsenille sekä heidän perheilleen kesänviettopaikan läheltä Oulua. Muhoksen Ketolanojalta, Oulujoen törmältä, löytyi tarkoitukseen sopiva ns. Castrénin talo. Osaston kokouksessa 12.10.1962 valtuutettiin veturinkuljettajat Max Ilvo, Reino Kaappola ja Eino Häikiö hoitamaan asiaa. Myyjäosapuolina olivat perikunnan edustajat Hanna ja Lauri Castrén – kauppakirjat tehtiin 25.10.1962. Koivulan vihkiäisjuhlaa vietettiin 11.8.1963 runsaan väkijoukon läsnä ollessa.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Talo on kaksikerroksinen Karl Sandelinin 1906 piirtämä rakennus. Alakerroksessa on keittiö ja kolme huonetta, yläkerroksesta löytyy myös kolme huonetta ja pieni, joelle päin avautuva parveke, jota kutsutaan piirustuksessa nimellä senäsalo. Alakerroksessa on säilytetty alkuperäinen kankainen ”korttilokerikko”, johon on kirjailtu vuosiluku 1904. Päärakennus, aittarakennus ja maakellari ovat kulttuurihistoriallisesti merkittäviä. Pihapiiri on ollut aikanaan laaja, sisältäen viljelysmaatakin. Maa-ala on sittemmin ollut läheisen Ketolan tilan käytössä.

Vuonna 1974 Oulun osastolla oli vieraana itävaltalaisia veturimiehiä. Heitä kestittiin myös Koivulassa. Vieraiden suosiollisella avustuksella isännät hankkivat yhteen kakkoskerroksen huoneeseen uudet huonekalut. Huoneelle annettiin nimeksi Itävalta-huone. Rakennuksen muu kalustus on vanhempaa perua.

Talvisin järjestettiin jäsenten perheiden hiihtokilpailuja lasten-, naisten- ja miestensarjoissa. Silloin pihapiirissä oli vilskettä ja touhua. Osaston naistoimikunta huolehti trahteerauksesta. Kesäisin Koivulassa pidetään vielä nykyäänkin vuoden aikana eläkkeelle jääneille kesäjuhla, jossa heidät kukitetaan ja heille luovutetaan osaston viiri. Koivulan käyttöaste on vähentynyt, koska jäsenillä on enemmän omia kesähuviloita.

Osaston jäsenet ja perheenjäsenet viettävät talossa edelleenkin omia karkeloitaan, kokouksia ja saunailtoja. Käytössä on yöpymispaikat sekä pää- että piharakennuksessa ja rantasauna. Vuosien saatossa on mm. rakennuksen ulko- ja sisäpintojen maalausta korjailtu talkootöinä. Pihalle on rakennettu grillikatos, keinu ja tenniskenttä. Riihen lattia on kunnostettu riihitanssahtelua varten. Lattian kunnostuksen aktiiveina olivat Kauko Saisalo ja Väinö Pakkanen. Rannassa on soutuvene soutelua kaipaaville.

Ulkohuusissa on metkoja rautatieaiheisia emalikilpiä; mm. Saapunut matkatavara, Lähetettävä matkatavara, istuinpaikat ovat nimeltään Narvik ja Stockholm.

Kiva siellä on viettää kesäpäivää.

Lue lisää Koivulan eli Rajalan  talon ja sen asukkaiden historiasta täältä. Lue lisää arkkitehti Karl Sandelinista täältä – hän on piirtänyt useampiakin meille tuttuja rakennuksia!

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Joskus on osattava lukea tällaistakin tekstiä, jotta vanhimmat talohistoriat aukeavat. Onneksi Ritva osaa – samoin Raimo, joka on kirjoittanut Yliväärän eli Hartikka 13 historian auki sivustolle.

Lisäksi on selostettu Yliväärästä jaettujen talojen Hannula ja Rauhala asujaimistoa. Tilan alueella on ollut myös Saarelan osuusmeijeri – kaikista näistä pääset lukemaan Yliväärän sivulta (klikkaa linkkiä).

Näistä taloista ei ole olemassa muita kuvia kuin Sukutilat Webissä sivustolta lainatut epätarkat kuvat – olisiko kenelläkään parempia kuvia?

[See image gallery at www.laitasaari.fi]

Isokankaan tilan historiaa kirjoitti Tapio Isokangas.

Isokangas 75 eli Laaji sijaitsee Sanginjoen varressa n. 10 kilometriä Sanginjoelta joen ylävirtaan. Laaji sijaitsee Muhoksen kunnassa, sen on perinteisesti katsottu kuuluvan Sanginjoen talojen tavoin Laitasaaren kylään. Tila on virallisesti syntynyt isossajaossa, isojako on Muhoksella päättynyt 20.2.1864.

Maarekisteriotteen 20.5.1911 mukaan Isokangas 75 perintötilan  kokonaispinta-ala on 176,03 ha, josta viljeltyä 33,92 ha, metsämaata 60,30 ha ja joutomaata 81,82 ha. Ilmeisesti luonnonniityt on katsottu kuuluvan viljeltyyn maahan. Tilaa koskevan maarekisterimerkinnän on allekirjoittanut J. C. Castren 24.4.1848.

Mistä nimi Laaji on lähtöisin? Mitä sana laaji tarkoittaa? Onko se sanamuunnos sanasta laaja, jota voisi puolestaan pitää sanan Isokangas synonyymina. Avoimia kysymyksiä Laajin kohdalla historiassa on.

Vuodelta 1910 olevasta Isokankaan N:o 75 tilaa koskevasta arvoselitelmästä on luettavissa, että tilalla elätetään 2-3 hevosta, 2 sonnia, 15 lehmää, 5 mullikkaa ja 10 lammasta. Asiakirjassa todetaan edelleen, että maito valmistetaan kotona voiksi, joka viedään Ouluun. Assar Väänäsen toimittamassa Kivikaudelta euroon -kirjassa todetaan Janne Isokankaan olevan Ylikiimingin meijerin suurimpia maidontuottajia vuonna 1915. Vanhoista syytinkisopimuksista on pääteltävissä, että myös kala oli laajilaisille yksi toimeentulon antaja.

Maantie Laajille Ylikiimingin kautta on valmistunut 1930-luvulla, sitä ennen Laajille pääsi vain kärrypolkua. Laajintie, eli suorempi yhteys Muhoksen keskustan ja Laajin välillä Paasilanmäen kautta, valmistui parikymmentä vuotta sitten.

Samaan sukuun kuuluvia Isokankaita on Laajilla asunut vuodesta 1839 alkaen ja asuu edelleen. Suvun kantaisä Juho Pelkonen tuli tuli Muhoksen Pyhänsivun Tahvolasta, jossa asuneita Juhon esi-isiä on pystytty jäljittämään 1600-luvun alkuun saakka.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Kirkkovakka

Molemmat vakat on Muhoksen kotiseutumuseolle lahjoittanut Castrènin perikunta (Laitasaari, Hämälä – Rajala)

Pyöreä kannellinen rasia, yhdestä puusta taivutettu ja rottingilla sidottu. Maalattu vaaleanpunaruskeaksi, kannessa kukkakuvioita mustalla, ruskealla ja valkealla.

31x58x16cm, kansi 32x34x11cm

[See image gallery at www.laitasaari.fi]

Soikea, kapea kannellinen vakka. Kannessa metallinen kantoripa ja hakaset sulkemista varten. Vakka maalattu punaruskeaksi, kansi laidoilta punaruskea, päältä tummanvihreä ja kukkakoristeltu.

20x44x14cm, kansi 46x22x8cm

Vakka on Toivo Vuorelan Kansanperinteen sanakirjan määritelmän mukaan ”kannellinen tai kanneton säilytysastia, jonka laidat eli keri on taivutettu ohueksi höylätystä haapalaudasta.” Itä-Suomessa vakka on voinut tarkoittaa myös pärekoria tai vasua. Vakkoja käytettiin usein elintarvikkeitten säilytykseen ja sana onkin tarkoittanut myös suuruudeltaan vaihtelevaa viljamittaa. Puulevystä taivutetun vakan sauma ja pohjan kiinnitys tehtiin ohuella taipuisalla puunauhalla ompelemalla tai niittaamalla.

Sanotaan, että vakka kantensa valitsee. Kansi tehtiinkin käyttämällä itse vakkaa mallina. Kansi sopi siis erilleen joutuneenakin vain yhteen vakkaan.

Vakkatekniikka lienee tunnettu jo esihistoriallisena aikana. Jo 1300-luvun asiakirjoissa tunnetaan nimitys Vakka-Suomi. Nimi tarkoittaa Varsinais-Suomen pohjoisosan aluetta, jossa vakkoja valmistettiin suuria määriä ja vietiin aina Saksaan saakka.

Kirkkovakassa säilytettiin ja kuljetettiin talon naisväen kirkkovaatteet: silkkihuivit, kirkkoröijyt ja parhaat jalkineet, jotka puettiin päälle vasta kirkonmäelle mentäessä, kirkkoaitassa tai tutussa talossa, johon vakat jätettiin kirkonmenojen ajaksi. Kirkkovakat kuuluivat emäntien arvokkaimpiin esineisiin, perukirjoissa ne luokiteltiin arvoesineiksi. ¹

Muhoksen kotiseutuyhdistys ry on luvannut julkaista museon esineiden luokittelutietokannasta valokuvia, jotka liittyvät Laitasaaren esineisiin. Tällaisia valokuvia on tietokannassa yhteensä 68 kpl.

Mielenkiintoinen teksti poimittu Raimo Rannan kommentista – siirretty artikkeliksi, Besolduksesta tietoja myös Ritva Nygreniltä

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Hallintokäytäntö muuttui Oulujokivarressa kuten muuallakin maassa 1600-luvun puolivälissä – syntyi Oulun vapaaherrakunta.

Kuningatar Kristiina palkitsi aatelisia läänityksillä. Kenraalikuvernööri Erik Gyllenstierna sai diplomaattisista ansioista vuonna 1651 Oulun pitäjän 111 manttaalista 78 manttaalia ja vuonna 1657 22 manttaalia hänen perilliselleen Konrad Gyllenstiernalle. Loput 11 manttaalia säilyi kruunun suorassa alaisuudessa sekä muutamilla pikkuläänitysten haltijoilla. Kruunu verotti henkirahalla vapaaherrakuntaa, mutta suurimman osan veroista kantoi hyväkseen vapaaherra. Seudun asukkaiden verorasitusta se ei kuitenkaan lisännyt. Vapaaherrakunnalla oli omat käräjät. Käräjäkäytäntö ja lait eivät poikenneet kruunun käräjistä.

Nimismies oli Oulun pitäjässä kruunulla sekä vapaaherralla. Sotaväenotot olivat edelleen kruunun hallussa. Oulun vapaaherrakunnan johtava virkamies oli vouti Johan Matsson Lybeck vuosina 1653-66 ja Anders Pehrsson vuosina 1667-71. Vuodesta 1671 lähtien otti tehtävän vastaan hopmannina (hauptmann, hoppmanni = vouti, nimismies, päällikkö) Vitus Casparus Besoldus. Hän oli Viipurin saksalaisia.

Vuoden 1670 tienoilla Gyllenstierna osti Laitasaaren kylästä Hämälän ½ manttaalin ja Kekkolan ½ manttaalin tilat viljelystiloiksi eli ns. latokartanoiksi. Hän rakennutti sinne tuvan ja kamarin käsittävän asunnon Besoldukselle, joka asui tilalla vuoteen 1675. Besoldus ilmoitti Oulun pitäjän syyskäräjillä 6.-8.9.1675 omistavansa seuraavat perintötilat Oulun pitäjässä: Antti Kekkosen 1/2 manttaalin, Antti Hämäläisen 1/2 manttaalin, Sihveri Hämäläisen 1/2 manttaalin ja Simo Kestin 1/3 manttaalin tilat. ¹

Besolduksen ja Perttu Perttusen käräjöinnistä on Raimo kirjoittanut täällä.

Konrad Gyllenstiernan käskystä Besoldus rakennutti vesisahan Sanginjokeen vuonna 1673 Elias Pernun jauhomyllyn paikalle. Pahoin velkaantuneena Besoldus muutti kaupunkiin, opettaen siellä saksan- ja ruotsinkielen opetusta porvarien lapsille. Oulusta hänen mainitaan muuttaneen Kajaaniin vuonna 1679. ^{2 3}

Konrad Gyllenstierna hankki omistukseensa Laanilan tilan ja kaksi muuta tilaa Oulujoen pohjoispuolelta läheltä kaupunkia. Tilat muodostivat yhdessä ns. säterikartanon läänitystensä hallintokeskukseksi. Talonpoikien päivätöinä rakennutettiin vuosina 1667-70 moniaita rakennuksia.

Talvikäräjät pidettiin vuonna 1671 uudessa ”Laanilan herrakartanossa”. Laanilan säterikartanon ja Laitasaaren latokartanon perustaminen saattoivat olla alkua suunnitelmalle, jossa talonpoikien päivätöiden tuella oli tarkoitus ryhtyä harjoittamaan maataloutta ja näin tehostaa vapaaherrakunnan taloutta.

Tiettävästi valtaneuvos Kondrad Gyllenstierna kävi katsastamassa Oulun vapaaherrakuntaansa vuonna 1666. Gyllenstiernan suvun valtakautta kesti vuoteen 1675, tuolloin vapaaherrakunnat purettiin.

Gyllenstiernan aatelissuvusta

Vitus Casparus Besoldus

Oulun kaupungissa virallisten koulumiesten ohella oli 1600-luvulla henkilöitä, jotka eri kaupungeissa oleskellen yksityisopetusta antaen saavuttivat toimeentulonsa. Oulussakin koetti ainakin yksi sellainen onneansa. Hänen juhlallinen nimensä oli ”päällysmies” (hauptman) Vitus Casparus Besoldus – maankiertäjä, joka oli oleskellut Viipurissa. Sieltä hän ilmaantui Ouluun vuonna 1678 ja pyysi maistraatilta oikeutta asua kaupungissa ja opettaa lapsia ”kirjallisissa taidoissa sekä ruotsin- ja saksankielessä”.

Oululaiset ihastuivat tästä tulijasta ikihyväksi, maistraatti

”…soi mielellään hänen viihtyä ja asua keskuudessaan, tunnusti ja otti hänet ruotsalaiseksi ja saksalaiseksi kielimestariksi, ja tulee hänen olla vapaa kaikesta kaupungin verosta ja rasituksesta, koska hän muuallakin on hyvin sekä kiitettävästi käyttäytynyt ja mieluisia palveluksia tehnyt, mikä varsin näkyy siitä kiitettävästä todistuksesta, jonka Viipurin maistraatti on hänelle antanut.”

Ainoaksi ehdoksi Besolduksen toiminnalle kaupungissa määrättiin, ettei hänestä saa olla haittaa kaupungin koululle.

Kaikki näytti siten aluksi sangen lupaavalta. Mutta pian saivat kaupungin viranomaiset uuden kielimestarin menettelystä harmillista päänvaivaa. Tullinhoitaja Taneli Henrikinpojan vaatimuksesta kaupungin kämnerioikeus tuomitsi Besolduksen maksamaan 89 vaskitaalerin 8 äyrin velan, mutta Besoldus lähti maistraatilta lupaa saamatta kaupungista tiehensä, kuljettaen mukanaan kaiken omaisuutensakin, paitsi joitakuita huonekaluja. Ne otettiin takavarikkoon, kunnes Besoldus suorittaisi velkansa.

Samantapaisia velkomisjuttuja ilmaantui muitakin. Besoldus oli menossa naimisiin Kajaaninlinnan päällikön Samuel Longin tyttären kanssa, mutta ei ollut suorittanut äidinperintöä aikaisemmasta avioliitosta syntyneille lapsilleen, joista mainitaan Johan Besoldus -niminen. Oulun maistraatti pyysi Paltamon kirkkoherraa estämään tämän avioliiton, siksikuin Besoldus on suorittanut lapsilleen maksettavansa.

Besoldus näyttää jälleen palanneen kaupunkiin, sillä maistraatti kielsi, kun ilmaantui yhä uusia velkojia, häntä 40 hopeamarkan sakon uhalla lähtemästä kaupungista ja laivuri Gabriel Grootia samaan aikaan sakon uhalla ottamasta häntä laivaansa, kunnes hän on velkojansa tyydyttänyt. Myöskin ryhtyi Besoldus kaupungissa harjoittamaan jonkunlaista yksityistä asioimistointa, kirjoitellen kaupunkilaisille todistuksia, joita esitettiin raastuvanoikeudelle. Maistraatti antoi hänelle nuhteet siitä, että hän ”valaa tekemättä hiljakkoin kaupunkiin tulleena rupeaa prokuraattoriksi pormestarin ja raatin luvatta ja suostumuksetta”.

Besoldus näkyy Oulussa ollessaan hoitaneen myöskin vapaaherra Konrad Gyllenstiernan taloja. Toista vuotta kaupungissa oltuaan tämä seikkailija lähti toisille markkinoille. Vuonna 1685 hän mainitaan tullinhoitajana Kajaanissa. Siellä hän nähtävästi kuolikin vuonna 1683.  ⁴

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Liisa Kärnän (o.s. Keränen, s. 2.1.1872 Kopsa 42) suvun alkuperäinen mieslinjan mukainen sukunimi on ollut Pädz. Tämä todennäköisesti saksalaisesta sotilaasta lähtenyt suku asettui Pohjois-Pohjanmaalle 1600-luvulla. Toinen teoria kertoo nimen olevan slaavilaisperäinen. ¹ Jokatapauksessa vierasperäinen sukunimi Pädz muuttui kirkkoherrojen merkinnöissä aluksi muotoon Petz, sittemmin muotoon Päts ja lopuksi muotoon Pähti.

Laitasaaren Kopsaan no 42 suku muutti vuonna 1833. Silloin talon nimenä oli Keränen, ja länsisuomalaisen perinteen mukaan Kempeleestä Muhokselle muuttanut Simo Simonpoika Pähti (Simuna, s. 28.8.1790 Kempele) vaihtoi sukunimensä Keräseksi. Tämä sukunimi säilyi suvulla siitä huolimatta, että Simo Pähti parisen vuotta ennen kuolemaansa n. vuonna 1860 palautti talon nimeksi sen vanhan nimen Kopsa. Suvun nimi ei kuitenkaan vaihtunut.

Simo Pähti (Keränen) oli kehityskelpoinen maanviljelijä. Hän sai nimittäin palkinnon hyvästä perunanviljelystä, johon Kopsan etelään viettävät hietapitoiset maat olivat erityisen sopivia. Hänellä oli kaksi perillistä, Simo ja Juho (Janne). Veljekset olivat siinä suhteessa harvinaisia, että he, perheelliset miehet pitivät yhteistä taloutta vanhemman, Simon, kuolemaan saakka 1896. Yhdessä he myös kartuttivat maaomaisuuttaan niin, että heillä oli Muhoksen Laitasaaressa kaikkiaan neljä maatilaa, pinta-ala noin 2500 hehtaaria. Tilaan kuuluivat Kopsan 42 lisäksi Lumiainen no 64, Hämälä no 4 ja Ketola no 27. Suvun taloudellisen menestyksen perustana pidettiin perunanviljelystä, johon Keräset erikoistuivat.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Pesän maaomaisuudesta Liisa Kärnälle (o.s. Keränen) ja tämän miehelle Juho Jaakonpoika Kärnälle jäi 2/3 eli noin 1500 hehtaaria. Kopsan talouskeskuksesta hoidettiin Kopsan, Lumiaisen ja Hämälän peltoja. Tilakokonaisuuden seitsemästä peltolohkoista neljä sijaitsi Oulujoen eteläpuolella, mikä vaikeutti maanviljelystä, koska teitä eikä siltoja ollut. Tämän johdosta kaikki työkoneet piti uittaa lautalla yli Oulujoen lohkolta toiselle. 1/3 pesän maaomaisuudesta muodostettiin Ketolan tila, jossa vielä nykyäänkin asuu Kopsasta alunperin lähtöisin olevia Keräsiä.

Liisa Keränen kävi nuorena Oulun käsityökoulun. Käsityö oli hänen harrastuksenaan myös myöhemmin. Hän otti osaa paikkakunnan yhdistyselämään, oli kunnanvaltuuston jäsen ja toimi Marttayhdistyksessä myös piiritasolla. Hän arvosti talonpoikaista taustaansa. Jos joku puhutteli häntä rouvaksi, korjasi Liisa Kärnä sen emännäksi.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Kerästen suku arvosti sivistystä ja koulutusta. Niinpä Liisa Kärnän veli luki lakia ja suoritti korkeakoulututkinnon oikeustieteissä. Tämä oli 1800-luvun sääty-yhteiskunnassa erittäin poikkeuksellista talonpoikaisperheessä. Edellä mainittu Liisa Keräsen veli toimi Muonion nimismiehenä, missä hän myös kuoli keuhkotautiin. Suvun perinteen mukaisesti myös yksi Liisa Kärnän lapsista, nuorin poika Mauno (s. 1905) lähetettiin Ouluun kouluun ja myöhemmin Helsinkiin Teknilliseen korkeakouluun, jossa hän suoritti maanviljelystekniikan diplomi-insinöörin tutkinnon 1930-luvun alussa. Mauno Kärnä toimi uransa valtion virkamiehenä siirtyen eläkkeelle Oulun vesipiirin johtajan (nykyään ELY-keskuksen ympäristöalueen johtajan) tehtävästä 1972.

1900-luvun alussa Kopsan tilan peltojen jakautuminen kahdelle puolelle Oulujokea vaikeutti tilan kehittämistä. Tämän johdosta vuonna 1916 Liisa ja Juho Kärnä myivät Kopsan ja ostivat Muhoksen Muhoskylästä Ison-Anttilan, missä pellot sijaitsivat talon välittömässä läheisyydessä. Nykyään nämä pellot tunnetaan Muhoksella Anttilan ja Kärnän alueina.

– Veikko Kärnä, isänsä Mauno Kärnän tekstistä

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Juho Jaakonpoika Kärnä (s. 1871 Kärnässä no 1) muutti synnyinkodistaan Kärnästä vanhempiensa Jaakko ja Anna Kärnän mukana Paavolaan, mutta palasi sieltä takaisin Muhokselle vuonna 1885. Tuolloin hän oli puolessa välissä toistakymmentä ja toimi tätinsä Liisan (s. 1846) ja tämän miehen Heikki Viitalan omistamalla Laukan no 24 tilalla renkinä.

Suvun perimätiedon mukaan Juho oli jo koulua käydessään kiinnittänyt huomionsa Kopsan no 42 talon tyttäreen Liisa Keräseen (s. 2.1.1872). Tätä kiinnostusta Liisaan pidetään Juhon Laitasaareen paluun perimmäisenä syynä.

Liisan isä ei pitänyt ainoan tyttärensä avioliittoa vähävaraisen Juhon kanssa toivottavana, mutta antoi suostumuksensa Juhon luvattua tulla vävyksi Kopsaan. Niin sitten tapahtui vuonna 1892. Vävynä Juho saavutti appensa ja tämän veljen, jotka omistivat yhdessä Kopsan tilan, luottamuksen siinä määrin, että oli neljän vuoden kuluttua tilalle muutosta sen isäntä.

Juho ja Liisa Kärnän omistama tila sijaitsi Oulujoen pohjoispuolella. Tilalle ei kulkenut vielä tuolloin maantietä ja kulku keskuspaikkoihin tapahtui Oulujoen eteläpuolen maantietä tai Oulujokea pitkin. Lähin silta sijaitsi 40 kilometrin päässä.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Vuosisadan vaihteessa (1899-1900) Kopsan talouskeskuksen kaikki rakennukset paloivat irtaimistoineen talonväen ollessa heinänteossa Oulujoen eteläpuolella, missä osa tilan pelloista sijaitsi. Kotosalla oli vain talonemäntä Liisa ja yksi piika. He joutuivat pakenemaan palavasta rakennuksesta ikkunan kautta ulos. Emäntä onnistui sieppaamaan mukaansa vain tusinan hopealusikoita, kaikki muu omaisuus menetettiin. Palon jälkeen Juho rakennutti tilan talouskeskuksen uudestaan. Nykyinen Kopsan päärakennus on siis Juho Kärnän rakennuttama. Talouskeskuksen ”pikkupuolella” on syntynyt tämän jutun kirjoittaja Mauno Kärnä vuonna 1905.

Ennen Juho Kärnän isännäksituloa tilan omistaneista veljeksistä Simuna Simunanpoika Keränen (s. 26.5.1834) ¹ oli ollut Laitasaaren lohipadon isäntä. Tuolloin Kopsassa asui kesäisin venäläinen lohen ostaja, joka toimitti lohta keisarillisen Venäjän silloiseen pääkaupunkiin, Pietariin.

Veljesten Simuna ja Juho Simunanpoika Keräsen (s. 19.1.1836) omistamista neljästä maatilasta jäi Juhon ja Liisan omistukseen perinnönjaossa kolme: Kopsa no 42, Lumiainen no 64 ja Hämälä no 4. Niiden pellot olivat molemmin puolin Oulujokea – kuten monella muullakin laitasaarelaisella tilalla. Peltolohkoja oli kaiken kaikkian seitsemän. Niistä neljä olivat samalla puolen Oulujokea kuin Kopsan talouskeskus. Näistäkin oli kolme varsin huonojen piennarteiden takana.

Juho ja Liisa möivät Kopsan vuonna 1916 Tarvaisille ja ostivat Muhoksen Muhoskylästä Iso-Anttilan tilan. Uusi talo oli maantien varressa ja sen pellot olivat yhdessä lohkossa tilan ympärillä.

Juho oli pitkäaikainen lautamies ja hoiti myös Muhoksen kunnan luottamustoimia. Juhosta on julkaistu sivustolla myös toinen artikkeli – löydät sen täältä. ²

– Veikko Kärnä, isänsä Mauno Kärnän tekstistä

Martti Kustaa Juhonpoika Tarvainen (6. elokuuta 1897 Pieksämäki – 2. marraskuuta 1985 Oulu) oli suomalainen kuvanveistäjä ja taidemaalari.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Tarvainen opiskeli vuosina 1915–17 Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja vuosina 1924–25 Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa.

Martti Tarvaisen perhe eli vanhemmat ja sisarukset muuttivat Laitasaareen Pieksämäeltä 1900-luvun alussa. Asuivat Kopsassa no 42 sekä Martti itse myöhemmin avioiduttuaan isänsä aikoinaan hankkimassa Hämälän no 4 talossa.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Teoksia mm.

• Vapaussodan muistomerkki, Muhoksen kirkko – 1923
• Sankarivainajien muistopatsas, Muhoksen kirkko – 1949
• Viisi leipää ja kaksi kalaa, Oulu – 1950 (Oulun NMKY:n urheilutalon seinäreliefi, joka tuhoutui kun talo purettiin 1990-luvulla)
• Sisarukset, veistos, Tuira, Oulu – 1960
• Siivet, veistos, Karjasilta, Oulu – 1965
• Krusifiksi, Tuiran kirkko – 1967
• Tukinuitto, Öljymaalaus – 1954

Miksi Tarvaiset muuttivat noinkin kaukaa Muhokselle, olisi mielenkiintoista tietää! Muhoksen uuden kappalaisen vaimo Hilja Strömmer mainitsee heidät kirjeessään, joka on kirjoitettu vuonna 1918.

Katso Wikipediasta taideteosten linkit.

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Vuonna 1548 oli Laitasaaressa 21 tilaa, sen kertovat tuon ajan nokkaveroluettelot ja tilikirjat. Yhtä niistä asutti Heikki Hämäläinen. Historiakirjoihin tämä talollinen pääsi jo vuonna 1546, jolloin hän istui lautamiehenä Limingan kesäkäräjillä. ¹

Vanhan tilan alkuvaiheet on selvittänyt Raimo Ranta. Nygrenin Ritva on selvitellyt käräjäkirjoja, jotka antavat lisätietoa tilan omistajista. Muut tietoja antaneet ja historiikin selvitystä edesauttaneet on lueteltu sivun lopussa, monet kiitokset teille!

Hämälästä no 4 lohkaistiin vuonna 1906 Rajala -niminen tila. Tämä paremmin Koivulana tunnettu talo rakennettiin Tyrnävän kirkkoherra Castrénin perikunnalle. Koivulaa remontoidaan parhaillaan uusien omistajien toimesta, olisipa mielenkiintoista tietää miten urakka on edennyt!

P.S. Hämälästä ei ole ikävä kyllä valokuvia, koska rakennus on palanut.

Ylioppilas Upsalassa 13.2.1768 Bartholomæus Levander Österbotni (s. 1748). Ylioppilas Turussa 1771. Pohjalaisen osakunnan jäsen 8.11.1771. Opiskeli maisteri Johan Garvoliuksen ohjauksessa. Muhoksen nimismies 1776–85. Pitäjänkirjuri ja suorituskomissaari. ¹

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Asui Viinikassa no 8 samaan aikaan majuri Löthmanin kanssa – rippikirjamerkinnät vuoteen 1808 eli muutto Hämälään no 4 on tapahtunut vuosien 1808-10 välillä. Viinikan tilalla isännöi Antti Antinpoika Huovinen eli Viinikka vuoteen 1788 asti ja tila jää ilmeisesti ilman asukkaita vuosiksi 1794-1801 koska Viinikan rippikirjasivu on tyhjä. Vuodesta 1802 alkavat merkinnät nimismies Levanderin tulosta.

Muhoksen pitkäaikaisena pitäjänkirjurina ja ensimmäisenä nimismiehenä 1700-luvun lopulla.

Itsenäisen pitäjähallinnon keskeinen virkamies oli nimismies joka edusti kruunua. Pitäjänkirjuri valvoi vanhaan tapaan talonpoikien etuja veronkantoasioissa sekä toimi asiakirjojen laatijana ja kirjoittajana, olihan rahvas enimmältä osin luku- ja kirjoitustaidotonta.

Sudet olivat väestön riesana, ne verottivat kotieläinkantaa ja haittasivat suuresti jokapäiväistä elämää. Vuodelta 1787 mainitaan Muhoksen nimismiehen Barthold Levanderin kuuluttaneen toukokuussa yleisestä sudenajosta, kun on valitettu ”sutten paljouvesta näillä pohjan mailla”. Utajärven miesten tulee kokoontua ”velvollisten ampuma aseitten, elikkä pyssyin, torvein ja räikkäin ja kirvesten kanssa” joenvarren kylien ja Ahmasjärven miesten Ojalan paikassa Sotkajärven kylässä ja Pohjanperän miesten Hirvirovanseudussa uuden tien linjassa. Muhoksen miehet tuovat ketjuna kulkien ajon Utajärvelle ja Utajärven miehet jatkavat itärajan yli Paltamon puolelle. Pelkkä ketjussa kulkeminen ei riittänyt vaan miehiä kehotettiin ”erinomaittain karjan mailla ammuskella ja hakia pesiä”. ²

Perunkirjoituksia

Lievonen no 16 Muhos 29.01.1781
Lautamies Abraham Abrahaminpoika Lievosen tammikuussa kuolleen vaimon Catharina Abrahamintytär Tikkasen jälkeen (k. 29.1.1781) Herra kronolänsman Barthold Levander on heinäkuussa 1775 saanut osansa.

Barthold Levanderin perukirja 2.8.1815
Poika Bertel lähtenyt 12 vuotta sitten merille, eikä hänestä ole kuulunut sen jälkeen mitään, kun hän vuonna 1807 oli kirjoittanut vanhemmilleen Amsterdamista.
Allekirjoitus: Anna Herpman

Anna Levanderin perukirja 4.3.1844
Poika Bertel ollut merillä vuodesta 1802, viimeksi hänestä kuulunut 7.4.1807 Amsterdamista, ilmoitellaan Finlands Allmänna Tidning –lehdessä kolme kertaa, ja jos ei mitään kuulu niin perinnöstä 14.4.1837 päivätyn Testamentarisk dispositionin mukaan toinen puoli mamselleille Carin ja Beata Kranck sekä kihlakunnantuomari Mats Gabriel Kranck -vainajan perillisille ja toinen puoli Abraham ja Gustaf Henttuselle.  Perintöä oli irtainta 650 rahaa miinus vähennettävää 153 rahaa.

Merille lähtenyttä poikaa kuulutettiinkin mm. Finlands Allmänna Tidning -lehden numerossa 48 sivulla 4 (27.02.1844).

– Raimo Ranta

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Ketola no 27 on aikoinaan jaettu Hämälästä no 4. Kun selvittelin näiden kahden talon historiaa, en aina ollut täysin perillä siitä kummasta talosta oli kysymys; saman nimisiä isäntiä ja välillä tultiin toisesta ja mentiin toiseen. Dokumentteja piti käydä uudelleen ja uudelleen läpi ja kysyä neuvoa viisaammilta.

Kuten Hämälääkin myös Ketolaa omisti 1860-luvulta lähtien Kopsan no 42 Keräset, ensin isä Simo ja sitten poika Juho ja pojanpoika Aappo. Tila on edelleen saman suvun omistuksessa.

Keräset (suku alkuaan Pähti eli Pätsi Kempeleestä) olivat aikoinaan laitasaarelainen suurmaanomistajasuku neljine tiloineen. He omistivat siis Kopsan, Hämälän ja Ketolan – ja se neljäs tila oli Lumiainen no 64.

Kiitän jälleen kaikkia jotka auttoivat tämän talon asujaimiston selvittämisessä!

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Vuoden 1773 talvikäräjien ensimmäisen asiana oli edellisen kesän rajuilman aiheuttamat vahingot eräille Oulujoen pohjoispuolen tiloille Laitasaaressa.

Laitasaarelaisten talollisten Pekka Kekkosen, Jaakko Hartikan ja Heikki Konnun läsnä ollessa varakihlakunnankirjuri Jakob Bergbom jätti seuraavan todistuksen:

Koska seuraavat tilalliset Muhoksen pastoraatista Laitasaaren kylästä ovat 30. heinäkuuta edellisen vuoden heinäkuussa tapahtuneen rae- ja kaatosateen takia menettäneet osittain koko satonsa ja osittain enemmän tai vähemmän kuin puolet pelloiltaan, he tarvitsevat vilja-apua niin ravinnoksi kuin kylvöviljaksi, nimittäin

Nro

• 4 Hämälä Heikki
• 27 Hämälä Sakari
• 28 Kekkonen Pekka
• 30 Laihiainen Jaakko
• 42 Keränen Juho
• Uudisasukas Tyllinoja
• Uudisasukas Hangaskangas Sakari
• Uudisasukas Ritokangas Paavo
• 3 Hartikka Jaakko, enemmän kuin puolet
• 31 Kontu Heikki, samoin
• 32 Huovinen Aappo, samoin
• 40 Kähkönen Antti, vähemmän kuin puolet
• Sotilas Pekka Räf, kaikki
• Sotilas Paavo Laurin, kaikki

Mikä pyynnöstä todistetaan Muhos 18. maaliskuuta 1773

Korkeastioppineen Herra Kirkkoherra Aejmelaeuksen poissa ollessa

Mathias Salow
Muhoksen pastori

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Pöytäkirjassa on myös kirjuri Bergbomin laatima luettelo vahingoista kenttävääpeli, kruununnimismies Johan Lindströmin sekä lautamiesten Aappo Lievosen ja Matti Leskelän tekemän tarkastuksen ja arvioinnin perusteella. Suurimmat vahingot oli syynätty Kopsan, Kekkolan ja Laihiaisen ruis- ja ohrapelloilla.

Alussa mainitut Pekka Kekkonen, Jaakko Hartikka ja Heikki Kontu pyysivät, että kihlakunnanoikeus esittäisi Kuninkaallisen Majesteetin Käskynhaltijalle verovapautta Laitasaaren asukkaille aiheutuneesta tuntuvasta kärsimyksestä ja vahingosta, ja jotta heidän tilansa ei autioituisi, he saisivat ostaa kruununmakasiinista verohintataksan mukaisesti leipäviljaa sekä kylvösiementä, jotta pellot seuraavana keväänä eivät jää kylvämättä. Oikeus totesi, että koska viljelijöitä ei muulla tavalla voida auttaa, niin asia alistetaan alamaisimmin Jalosyntyiselle Herra Paronille, Kenraalimajurille, Maaherralle ja Kuninkaallisen Miekkaritarikunnan Ritarille. (Pohjanmaan maaherrana oli tuohon aikaan Lorentz Johan Göös). ¹

Hilda Maria Musta. Kuva linkitetty muhoksenmimmi.com sivulta.

Varmaankin usea muhoslainen nainen on esittäytyessään vieraalle kuullut, että Jaa, vai Muhoksen Mimmejä sitä ollaan. Hiljattain sosiaalisessa mediassa tuli keskustelua, kuka olikaan oikea Muhoksen Mimmi. Usein Mimmi on liitetty Armi Kuuselaan, mutta tämä ei pitäne paikkaansa. Reino Helismaa teki Muhoksen Mimmi -rallin jo vuotta ennen Armin kruunaamista Miss Universumiksi.

Usea muhoslainen on selvittänyt aikojen saatossa ”oikean” Mimmin esikuvaa, mistä Helismaa olisi rallinsa kirjoittanut. Osa on sitä mieltä, että hän oli Hilda Maria Musta (s. 26.5.1912 Tyrnävä, k. 11.4.1993 Rovaniemi), jonka sukujuuret kiertyvät Utajärven kautta Laitasaareen. Raimo Ranta on kysellyt Helismaan sekä Toivo Kärjen perikunniltakin asiaa ja sieltä on tullut tietoa, että Mimmi oli fiktiivinen henkilö. Kuitenkin Hilda Maria Mustan sukulaiset ovat perimätietona kertoneet, että Hilda oli Mimmin esikuva todellisuudessa. Jotkut tutkijat ovat väläyttäneet, että Hilda olisi ollut Armi Kuuselan serkku, mutta he eivät oikeasti olleet mitään sukua toisilleen. Olipa niin tai näin, päätin tutkia Hildan sukujuuria, joihin sain tietoja myös Raimolta. ^{1 2}

Hildan vanhemmat olivat Juho Isak Musta (s. 1.6.1890 Muhos, k. 2.8.1966 Muhos) sekä Anna Maria Hämeenaho (s. 12.2.1883 Säräisniemi, k. 21.5.1942 Muhos). Juho Isakin isä oli Juho Musta (s. 14.7.1866 Laitasaari, k. 12.5.1893 Muhos). Hänen isänsä oli taas Heikki Musta (alkuaan Väänänen, s. 22.12.1836 Utajärvi Sanki) joka muutti Laitasaareen noin vuonna 1854 Sangin Mustasta no 13, josta hänelle tarttui sukunimi mukaan. Heikki oli ammatiltaan suutari. Laitasaaressa hän asui ensialkuun itsellisenä Huovisessa no 15. ³ Hänen poikansa Juho mahtoi syntyäkin Huovisessa, koska heidät on kirjattu tilan henkikirjoihin vuonna 1865. Vuonna 1870 heidät on kirjattu Laitasaaressa tilattomiin. Sitten Heikin perhe muutti mäkitupalaiseksi Hämälään no 4 viimeistään vuonna 1875. ^{4 5 6 7}

Juho Heikinpoika Musta avioitui Laitasaaressa 24.12.1887 Kestissä no 35 syntyneen Maria Kustaava Pilton (s. 24.01.1863) kanssa. Mariankin vanhempien sukujuuret menevät Utajärvelle isänsä sotilas Juho Pilton eli Åbergin kautta. Juho Musta pesueineen asui mäkitupalaisena Pienihuovisessa no 32. Juho kuoli Pienihuovisessa 12.05.1893, jolloin Hilda Mustan isä oli vain kolmevuotias. Äiti Maria perheineen asusteli mäkituvassa ainakin vuoteen 1904 saakka, jonka jälkeen hän muutti Ouluun.

Hildan mökin rauniot Tupussa 2016. Kuvaaja Tapio Parviainen

Hilda muutti myöhemmin Muhokselle Kylmälänkylään aviopuolisonsa kanssa ja asui siellä ensin Tupussa ja sitten Hopreeninperällä pienessä Kaartolan mökissä, josta muuttikin sitten myöhemmin Rovaniemelle. Mökki on siellä yhä paikoillaan, mutta Tupun mökistä on enää jäljellä rauniot.

Muhoksen Mimmi on valittu vuodesta 1984 ja tänä vuonna julkistaminen tapahtuu Mimmin toripäivänä lauantaina 16.7. klo 12.00.

Helismaan Muhoksen Mimmi -rallin voi kuunnella tästä.

Ruotsista lähtöisin olevalla räätälimestari Olof Wallinilla (s. n. 1728-31, k. 4.5.1791) ja oululaisella vaimollaan Britha Mattsintytär Qvickillä (s. 30.8.1734) oli lapset

1. Brita Maria (s. n. 1758) – on mukana vielä isänsä perukirjassa, mutta häviää sitten kirkonkirjoista eikä löydy haudattujen luetteloistakaan
2. Jacob (s. 3.4.1761, k. 15.3.1831 keuhkopöhöön) – kauppias, puoliso ilmeisesti 15.11.1784 Oulussa Walborg Henrikintytär Sevon (s. 4.5.1760, k. leskenä vanhuuteen 16.4.1831 Oulu)
   
3. Olof (s. 12.2.1770) – maaviskaali, Alakoistilan no 22 eli Viskaalin omistaja
4. Caisa Gertrud (s. 1766, k. 1768)
5. Eva Elisabeth (s. 30.10.1772) – naimaton, muutti Laitasaareen veljensä, sisarensa ja leskiäitinsä kanssa, kuoli 4.3.1811 tuntemattomaan sairauteen
6. Sophia Magdalena (s. 19.3.1775) – muutti Laitasaareen, 1. puoliso joulukuussa 1797 kruunun nimismies, vääpeli Gustaf Adolph Nilsinpoika Eimele (myös Aimela, Aemelaeus, alk. Äimälä, s. 2.12.1769 Saloinen, k. 4.3.1802 vesitautiin),  2. puoliso 4.1.1805 leskimies Hannu Heikinpoika Puhakka (s. 3.5.1756 Muhos Puhakka no 19)
   
7. Catharina Gertrud (s. 1778, k. 31.10.1780). ^{1 2 3}

Räätälimestarin perhe asui talossa numero 36 joka sijaitsi ensimmäisessä korttelissa, aivan raatihuoneen torin laidalla. Raatihuone näkyy ennen Oulun paloa v. 1822 piirretyssä kuvassa kirkon vasemmalla puolella. Voit kurkistaa Wallinien ajan Oulun karttaa vuodelta 1798 täältä.

Maaviskaali Olof Wallin muutti Oulusta leskiäitinsä sekä kahden sisarensa kanssa 25.10.1797 Muhoksen Laitasaareen, ensin Hämälän taloon no 4 ja sieltä Alakoistilaan, jossa asuikin perheineen aina kuolemaansa saakka. Viskaalin perheeseen syntyi kaikkiaan 13 lasta, heistä neljä kuoli pienenä.

Muuttaessaan Laitasaareen Olof Wallin oli 27-vuotias ja naimaton. Hän oli saanut jo maaviskaalin viran, ilmeisesti kunnostauduttuaan sodassa ja ollen muutenkin pätevä. Maaviskaali (ruots. landsfiskal) oli Ruotsissa ja Suomessa valtionhallinnollinen virkamies, joka toimi muun muassa alisyyttäjänä. Virat perustettiin Ruotsissa 1714. Suomessa virat lakkautettiin 1860. ⁴

Mitä muuta tiedämme maaviskaalista? Mm. sen että hän omisti koko Muhoksen ainoan kultakellon vuonna 1798!

Meihin Suomi silloin katsoi ja me Suomeen katsottiin ^{1 2}

Yrjö Eerik Heikinpoika Hartikka (s. 25.2.1895, kaatui 23-vuotiaana Epilän taistelussa Tampeereella 29.3.1918)

• naimaton, torpparin poika – vanhemmat Anna Valpuri Juhontytär Niemelä ja Heikki Juhonpoika Hartikka, torppareina Kestissä no 35
  

Matti Johannes Vesa (s. 4.11.1894, Pohjois-Pohjanmaan I jääkäripataljoona, haavoittui Vaasan taistelussa, kuoli haavoihinsa 23-vuotiaana Jyväskylän sotasairaalassa 6.4.1918)

• naimaton, palstatilallisen poika – vanhemmat Riitta Fredrikintytär Kukkonen ja Matti Matinpoika Vesa Petäjistöstä

Heikki Heikinpoika Valkonen (s. 12.12.1893, kaatui 24-vuotiaana Lempäälän taistelussa huhtikuussa 1918)

• naimaton, torpparin poika, työmies – vanhemmat Anna Liisa Heikintytär Rantakangas ja Heikki Pietarinpoika Valkonen, torppareina Muhoskylän Karhussa no 32
  

Jaakko Laurinpoika Karppinen (s. 28.11.1894, Pohjois-Pohjanmaan I jääkäripataljoona, haavoittui Lempäälän taistelussa, kuoli haavoihinsa 23-vuotiaana Tampereen sairaalassa 24.4.1918)

• naimaton, torpparin poika – vanhemmat Elsa Leena Antintytär Heikkinen ja Lauri Laurinpoika Karppinen, torppareina Muhosperän Karppilassa no 37

Jaakko Valdemar Heikinpoika Laihiainen (s. 16.1.1896, Pohjois-Pohjanmaan I jääkäripataljoona, haavoittui Lempäälän taistelussa, kuoli haavoihinsa 22-vuotiaana Tampereen sairaalassa huhtikuussa 1918)

• naimaton, torpparin poika – vanhemmat Kaisa Ferdinandintytär Kettunen ja Heikki Pekanpoika Kokko eli Laihiainen, suku Laihiaisesta eli Kokosta no 30

Vuoden 1918 sodassa kaatuneiden muistomerkin viisi vainajaa ovat kaikki syntyneet Muhoksella ja kolmen heistä juuret ovat Laitasaaressa. Muhoksella kirjoilla olevia kaatui myös kaksi muuta ja kolmas vainaja menehtyi sairauteen.

Antti Nestor Heikinpoika Haataja (s. 10.12.1894 Paltamo), I Krenatöörirykmentti III Oulu pataljoona, kaatui 23-vuotiaana, naimattomana 31.3.1918 Ylöjärvellä, Tampereen lähellä. Talollisen poika, työmies ja kuollessaan kirjoilla Muhoksella.

Puusepän poika Uno Vilhelm Henrik Vilhelminpoika Nyman (s. 9.12.1900 Oulu) kaatui 17-vuotiaana 3.4.1918 Tampereella. Työmies ja kuollessaan kirjoilla Muhoksella.

Niilo Artur Juhonpoika Yrjänä (s. 18.8.1901 Yrjänä no 29) lähti sotaan 16-vuotiaana vapaaehtoisena, Oulun I RK, ja kuoli sodan aiheuttamaan sairauteen 21.7.1918 Alakurtissa, Kuolajärvellä. ³

Lue Laitasaaressa asuneesta muistomerkin tekijästä kuvanveistäjä Martti Tarvaisesta täältä.

Lue myös Jääkärieversti Väinö Virkkusesta sekä Laitasaaressa asuneesta jääkärikersantti Ahlholmista (myöh. Visavaara).

Kajaanin linnan entinen vahtimestari Johan Uhlvik vastaan talollinen Mikko Mikonpoika Laaninen Oulunsuusta, joka oli varastanut värjättyä ja prässättyä sarkaa – Förra vaktmästaren vid Cajana slott Johan Uhlvik emot bonden Michel Mickelsson Laaninen ifrån Uhleåsuuby om stulit färgat och pressat wallmar.

Uhlvikin veneessä oli sinetöimätön säkki Koskenniskassa, säkki oli kuulunut komendantti Didrik Troliinille Kajaanista, jolle Uhlvikin piti se viedä. Uhlvik oli käväissyt tullihuoneessa hakemassa tulta piippuunsa, jolloin tämä Mickel jonkun toisen miehen kanssa jääneet veneineen Koskenniskaan. Palattuaan Uhlvik oli huomannut säkin puuttuvan. Paltamon käräjillä Uhlvik oli tuomittu maksamaan.

Tapahtunut vuonna 1741 kesällä juhannuksen aikaan. Michel sanoi asuneensa tuohon aikaan Laitasaaressa Laihiaisen talossa, eikä ollut käynyt kesällä Oulussa. Joku aika sitten Michel oli ostanut Laanilan tilan.

Uhlvik oli kutsunut paikalle todistajat:

• Taloll. Erik Erikss. Laihiainen – Kokon eli Laihiaisen no 30 isäntä Mikon jälkeen
• Taloll. Henrik Karhu – Heikki Heikinpoika Perttunen eli Karhu Karhusta no 7
• Taloll. Henrik Hämäläinen ja vaimo Maria Henriksdr (p.o. Johansdr) Hämälästä no 4
• Taloll. Henrik Kosunen ilmeisesti Kosusesta no 10
• Taloll. Joseph Könönen Kopsasta no 42
• Taloll. Johan Keränen ja vaimo Valborg Eriksdr Könönen – Kopsan no 42 isäntäpari Jooseppi Könösen jälkeen
• Taloll. Christian Isakss. Gisselkors Kekkolasta no 28
• Taloll. Claes Leskelän vaimo Brita Halonen Honkalankylän Leskelästä no 22, Riitta syntynyt Halosessa no 1 eli naapurissa.

Michel ilmoitti jääviyksiä:

• Erik Laihiaisen, Henrik Hämäläisen ja tämän vaimon Marian kanssa riitaa tervapuista, sanovat että asiat sovittu.
• Henrik Kosusella vaatimus heinäkuormasta, minkä Michelin edesmennyt isä oli ottanut, Kosunen sanoi että ei ole vaatinut koskaan Micheliltä maksua, olettanut, että hän maksaa hyväntahtoisesti.
• Joseph Könönen ja Michel olivat olleet ystäviä niin kauan kuin olivat naapuruksia, Joseph samaa mieltä.
• Michelin mukaan Walborg Eriksdotter Könönen olisi varastanut hameen talollinen Hans Greusin vaimolta, minkä Walborg kiistää.
• Brita Halosen vanhempien kanssa Mickelillä monia riita-asioita, Brita ei kuitenkaan tiennyt mistään oikeusjutuista, lähtenyt vanhempiensa luota monta vuotta sitten.

Mickel pyysi, että viimeksi mainittuja ei hyväksytä todistajiksi.
Michel sanoi, että ei voi todistaa vielä, viittasi käräjiin.
Seuraavana päivänä oikeus hyväksyi kaikki Uhlvikin todistajat.
Michelin vaimoa Karin Påhlsdotteria kuullaan. Tunnustaa.
Lopulta Michel tunnustaa. Uhlvik sanoi menettäneensä virkansa Kajaanissa tämän takia. ^{1 2 3}

J.K. Lue surullinen tarina komendantti Didrik Troliinin tyttärestä Anna Gretasta – neiti Troliinin tarina / Jaana Lukkari.

Kalevan kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola (1942-2018) haastatteli taiteilija Martti Tarvaista tämän 80-vuotispäivän johdosta. Muhosta koskeva osa Suomen Kuvalehdessä ilmestyneestä artikkelista julkaistaan SK:n toimituspäällikkö Jussi Erosen luvalla ¹

Kuvataide ja luonto ovat aina merkinneet Martti Tarvaiselle paljon – enemmän kuin esimerkiksi niille taiteilijoille, jotka kiertävät maailman taidekeskuksia ja keräävät niistä kokemuksia, innoitusta ja aiheita.

Luontoelämykset! Niistä minä sain voimaa, kun toiset nukkuivat, kertoo 80-vuotias taiteilija, maanviljelijän poika ja itsekin maata viljellyt.

Monta on ollut kotiseutua Martti Tarvaisella lapsuus- ja nuoruusvuosina, kun hänen isänsä ehti toimia niin tilanhoitajana Rantasalmella kuin itsenäisenä maanviljelijänäkin eri paikkakunnilla.

Martti Tarvainen syntyi Pieksämäellä, kävi koulua Paattisilla lähellä Turkua, ja asui ennen Oulun kauttaan pitkään Muhoksella, josta hänen vahvimmat luonnonelämyksensä tuntuivat olevan peräisin.

Vuonna 1916 Tarvaisen perhe osti Muhokselta maatilan. Samoihin aikoihin Martti opiskeli Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja vielä varmemman vakuudeksi Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa seuraavalla vuosikymmenellä.

Muhoksen aikanaan Martti Tarvainen kertoo maalanneensa öisin:

Nautin värikylläisyydestä. Meillä oli suuret niityt, ja siellä oli oma eläimistönsä. Muuttoaikoina kurjet ja muut linnut levähtivät siellä. Ajattelinkin, että jospa ihminen oppisi liikkumaan niinkuin kurki, kun se räväytti siipiään ojia ylittäessään. En todellakaan monta yötä rauhassa nukkunut kun kuljin siellä. Minä sain itse sieltä niin paljon.

Ennen Muhoksen aikoja Tarvaiset olivat asuneet Paattisilla, missä elämä Martti Tarvaisen mielestä oli hyvin raakaa. Esimerkiksi, kun hän Rantasalmelta muuttaneena ei oppinut murretta, hänen osakseen tuli koulussa kavereiden taholta suorastaan ”ihmeellistä käyttäytymistä”. Koulutie kulki parin kilometrin verran maantietä, jossa etenkin lauantaina sai pelätä, kun hevosilla ajettiin hurjasti Turusta.

Näiden elämysten vastapainoksi nousi sitten Muhos väreineen ja valoineen. Perheen omistama Kopsan tila ja vapaana virrannut Oulujoki saa taiteilijan vielä vuosikymmentenkin jälkeen runolliseksi:

Kun illalla tultiin laivalla Kopsan rantaan, niin talon takaa erämaasta kuului ikuinen kohina. Se oli Pyhäkoski!

Martti Tarvainen puhuu jahtihommista, Oulujoen lohista, esimerkiksi juuri Pyhäkosken monista lohenpyyntipaikoisa, ”missä vongattiin kun kala ylensi”.

Siellä hän soitti ja lauloi mutta myös maalasi. Niittyjen maailma. Se oli tosiaan maailma sinänsä öiseen aikaan: värit ja persoonallista elämäänsä elävät, alaspäin kapenevat latorakennukset sekä pajupensaat.

– Kaisu Mikkola (Suomen Kuvalehti 1977/32) – lue myös toinen artikkeli Martti Tarvaisesta

[See image gallery at www.laitasaari.fi] Lorelei istui Muhoksen Ketolan rantatörmällä tuuhean koivun ja männyn suojassa lueskellen Keski-Pohjanmaan kuulumisia ja samalla seuraten Oulujokea edestakaisin soljahtelevia kapeita veneitä soutajineen. Illan tyneessä, Pyhäkosken etäistä pauhua kuunnellessa, kuuluu Oulua soutavien veneistä pohjoispohjalaisia lauluja. Usein ne katkeavatkin laulajan huomatessa rantatörmällä istuvan oudon Lorelein. Koskelta päin kulkevan veneen kuljettaa voimakas virta helposti mukanaan, voipa se tehdä pienen kepposenkin, pyörähyttää ympäri koko kulkuneuvon ja herättää satujen saarille unhottuneen soutajan, mutta pian sitten jatkuukin keskeytynyt laulu – ”elää ja kuolla mielin Pohjolassa” !

Ranta-Holapan, Koivulan ja Ketolan kesävieraat astelivat reippaasti, hilpein mielin eväskontteineen yhteiselle huviretkelle Leppiniemeen. Sinne johtavasta tiestä ei ole matkailijayhdistys ensinkään huolehtinut, mutta luonto on itse laatinut sen mahdollisimman vaihtelevaksi, johtaen kulkijat kylätieltä hopeisen sammalmetsän kautta kivikkopoluille ja sieltä Sattulaan.

Joukkomme on matkan varrella jakaantunut. Toiset kiirehtivät edellä ”kahvikojeineen”, meidät johti Sattulaan Mielikki, metsän emäntä ja hänen pyynnöstään saimme virkistävää kirnuhuitua talon ystävällisen vanhan emännän tarjoamana. (* Tie Sattulasta Leppiniemeen on jo asutumpaa. Mahtava kosken pauhu sai ensikertalaisen heti lumoihinsa. Pian avautuikin näkyville tuuheiden koivujen lomista soma valkea rakennus, monine punaisine sivurakennuksineen. Pihamaalla nurmikon ojanteilla kasvavat vadelmapensat nuokkuivat täysipainoisina suurinen mehevine marjoineen, Siellä, niiden parissa jo herkutteli etujoukkomme. Olimme saapuneet Leppiniemeen. Se on Muhoksen ylpeys, Oulujoen Norja ja turistille ihmeitten maailma.

Ateroitua ja kahvit juotua riensin oppaani kanssa lohipadolle. Hetkisen kuluttua saapui sinne myös komeasti marssien ja laulaen Muhoksen muutkin retkeilijät olalla uhkaavalle näyttävät, pitkävartiset luudat, seipäät y.m. ryhtiä ojentavat emäntäväen aseet. Joukko järjestäytyi rannalle laulamaan kuoroon tervehdykseksi ”Rykmentin tyttärelle”, ”Jääkärin marssin” ja kosken kuohuille laulun toinen toistaan somemman.

Nousutie lohipadolta talolle on satumaisen kaunis. Tuntui kuin olisi joutunut elämän touhujen Unholaan! Oppaani johti sitten tielle, joka johtaa suurjyrkännettä myöten rantakalliolle, jota kohden turistiveneet tulla villattavat monet kilometrit Pyhää laskiessaan. Kuohujen pyörteitä katsellessamme huomasimme valtavan määrän makarooneja, joihin tosin ei saattanut koskea, katsoa vaan. Ahti, Pyhän pitkäparta on näet varannut myös vierailleen trahtamenttinsä, mutta vaan filmille; sen käsin ojentuu ottamaan, saa samalla painua mukaan. Pyhä on valtavan juhlallinen, ei sen kanssa käy kevyt leikinlasku!

Lohenpyytäjät kertoivat turistiveneen saapuvan padolle 6:den seuduissa. Hetkisen katseltuamme hopeisen kalakuninkaan pyytämistapoja, soljahti kallion takaa turistivene täysine lasteineen. Hatut, lakit ja huivit tulkitsivat ohikiitäville tervehdyksemme ja he vastasivat yhtä yllätettyinä kuin mekin. Toinen vene – ja tervehdykset vaihdettiin samalla ilolla. Laulettuamme kuorossa vielä ”Lorelei” ilmoitti Mielikki, metsän emäntä, kaikki jo olevan lähtökunnossa, lukottuamme ovet nauloin ja vasaroin lähdettiin palausmatkalle. ¹

Muhoksen Leppiniemi! ”Ken vaan sen kerran nähdä saa, hän luokses taas palaa!”

”Keski-Pohjanmaalle” terveiset ja kiitokset uskollisesta työmaani viestintuonnista ihanalle, unhottumattomalle kesäkodille Muhoksen Ketolaan.

– Hanna Lehtinen ²

J.K. Hanna Lehtinen (1875–1953) oli kokkolalainen opettaja. ³ Valtio osti Muhoksen Leppiniemen tilan 45.000 markalla vuonna 1913 ja läheisen Kieksin tilan 16.000 markalla. Pyhäkosken alaosassa oli tuolloin vain kaksi tilaa joita valtio ei ollut vielä lunastanut, nimittäin puolet Valkolasta ja puolet Kaipolasta, samoin Honkalan ja Keinälän tilat. Tilakauppoja teki valtion puolesta metsänhoitaja T. Rydman. ⁴ Katso tästä video koskenlaskusta Oulujoella vuonna 1910.

(* Muhoksen Sattula eli Pyhälä no 76, vanhaemäntä Reeta Matintytär Ojala (suku alk. Tuppurainen, s. 6.5.1865 Utajärvi Sotkajärvi Ojala no 12), Kustaa Vilhelmi Riitanpoika Hongiston (eli Pyhälän, s. 28.2.1849 Muhos/Utajärvi, k. Sattulan tulipalon vuoksi saamaansa sydänhalvaukseen 6.5.1910) leski. Heidät oli vihitty 12.12.1890. ”Mielikki” oli Anna Maria Juhontytär Pyhälä (o.s. Anttila, s. 27.7.1891 Oulujoki), Urho Vilhelmi Reetanpoika Hongiston (eli Pyhälä ja Ojala, s. 23.8.1888 Utajärvi, k. 28.9.1922) vaimo. Sattula toimi ruoka- ja majoituspaikkana Pyhäkoskella kävijöille. Palaneen talon mainitaan olleen vastarakennetun. Tilalle rakennettiin uusi asuinrakennus; pirtti oli iso ja seinustoja kiersivät pitkät penkit. Talossa pidettiin juhlatilaisuuksia ja tanssejakin. Otettiinpa siellä kiinni yksi murhamieskin poliisi Jaakko Rahkon toimesta elokuussa 1910. Leski Anna Maria avioitui 7.1.1926 Erkki Jalmari Hermanninpoika Koskelan (myöh. Mäkelä, Mäkelä no 54 Muhos, s. 10.11.1898 Oulu, k. 30.4.1927, kuolinilmoitus) kanssa ja he saivat pojan, Paavo (s. 1926). Leski avioitui kolmannen kerran 11.10.1930 Ahti Heikki Iikanpoika Palkin (s. 17.8.1899 Tyrnävä, k. 16.8.1939, kuolinilmoitus ja muistokirjoitus) kanssa, perheeseen syntyi kolme tytärtä. Paavo Koskelan jälkeläiset omistavat nykyään Sattulan tilan.

Kaleva 13.11.2021

17. maaliskuuta 1936 liminkalaistaiteilija Vilho Lampi oli aamulla saapunut Ouluun Tuiran asemalle, nosti pankista pienen summan rahaa ja aikoi mennä tapaamaan oululaisia taiteilijaveljeksiä Kalle ja Väinö Tigeriä. Kun he eivät olleet kotona, hän yritti vielä mennä Tuirassa asuvan ystävänsä kuvanveistäjä Martti Tarvaisen luo.

Tämäkään ei ollut kotona, joten Lampi jatkoi matkaansa kaupunkiin päin. Tuon matkan aikana hän riisti henkensä hyppäämällä Rautasillalta (ent. Oulujoen rautatiesilta) Merikoskeen. ¹

Vilho Lammen (s. 19.7.1898 Oulu, k. 17.3.1936) isoäiti Anna Liisa Jaakontytär Riikola (1846-90) syntyi Kalilassa eli Hangaskankaan no 43 talossa ja isoisoäiti Anna Yliväärässä no 13. Sukua oli asunut myös Rönkössä no 18.

Vilhon kerrotaan olleen työmiehenä Kaupeilla Viinikassa no 8, ilmeisesti 20- ja 30-lukujen taitteessa.

Kalevan artikkelissa mainitut Tigerin veljekset, joista ensimmäinen oli muusikko ja toinen taidemaalari, olivat syntyneet Heljässä no 41.

Kuvanveistäjä Martti Tarvainen oli muuttanut Ouluun Hämälästä no 4; Tarvaisen perheellä oli myös Kopsan no 42 tila.

Myös taiteilijaystävän Juho Iisakinpoika Mäkelän juuret olivat Laitasaaressa, Mäkelän no 19 talossa. Hautajaisissa oli mm. toimittaja Martti Putaala, myöskin syntyisin Laitasaaresta.

Vilho Lampi, väkevä lakeus -näyttely on esillä Oulun taidemuseossa 13.11.2021–28.8.2022

Maiseman ja mielen tulkitsija taidemaalari Vilho Lampi

Vilho Lammen hautamuistomerkki Limingan Rantakylässä.